Joitain rinnakkaisia huomioita, jotka voivat liittyä tai olla liittymättä
varsinaiseen teokseen.
Kun saavuimme Münchenin rautatieasemalle tammikuussa 2012 matkallamme
äänestämään Suomen tulevasta presidentistä, pysähdyimme katsomaan aseman mainosnäytössä
pyörivää time lapse -videota. Videolla esitettiin aseman koko päivän tapahtumat
muutamaan sekuntiin tiivistettyinä: ihmiset menivät sisään juniin ja astuivat
niistä ulos, kaupat aukesivat ja sulkeutuivat, väki virtasi tasaisena massana.
Vaikutti siltä, että video pyöri loputtomasti saman päivän tapahtumia toistaen,
kuin elokuvassa 'Päiväni murmelina'. Tapahtumien nopeuden takia yksityiskohtia oli
vaikea erottaa.
---
Mennessämme ensimmäistä kertaa käymään Boesnerissa, saksalaisessa
taiteilijatarvikkeiden hypermarketissa, kiinnitimme huomiota kaupasta
löytyneisiin vitriinikehyksiin. Kehyksiä myytiin sekä tyhjinä että valmiina
sisustusteoksina, joissa oli sisällä jotain. 'Jotain' tarkoittaa tässä
tapauksessa muistikuvaan nojaten pyöreää, nuuskarasiamaista esinettä, joka oli
kääritty mustavalkoraitaiseen käärepaperiin. Paketoitu pyöreä esine oli
liimattu kehyksen keskelle ja kehyksen oikeassa alakulmassa oli mitä
luultavimmin taiteilijan signeeraus.
---
Kevätseuranta (2012) koostuu
periaatteessa valokuvista sekä maasta kerätyistä roskista, kahdesta luultavasti
tavanomaisimmasta residenssityöskentelyn muodosta. Yli 20 000 valokuvasta on
editoitu 25-minuuttinen videoteos, joka esittää lineaarisesti ajan kulkua
tammikuun alusta kesäkuun loppuun sisätilasta käsin koettuna. Vitriineihin
kerätyt roskat representoivat ylimmän kerroksen residenssiateljeen ikkunoista ulos
katsottaessa havaittuja maiseman värejä. Päivämäärät sekä valitut, yksitellen nimetyt
värit on merkitty jokaisen vitriinikehyksen lasiin erikseen.
Teoksen kaksi osaa, video ja vitriinit, liittyvät toisiinsa voimakkaasti. Kummassakin
on kyse visuaalisesta havaitsemisesta. Molempien tiivistetty sisätila on
sulkenut muun ulkopuolelle. Bachelardin mukaan talon ulkopuolisen öisen
liikennemelun voi muuttaa mielessään meren kohinaksi, ja siten on mahdollista
rauhoittua, saada unta jopa Pariisin keskustassa(1). Käytimme
samaa poeettista lähestymistapaa etsiessämme maastosta eri päivinä valittuja
värejä. 'Aamusumu'-esimerkkipäivänä pääsiäisen jälkeen menimme Ihringeniin
katsomaan viinitarhoja kuumeisen ystävämme kanssa. Aamulla Schwarzwaldin puiset
huiput olivat sankan sumun peittämät, mutta usva hälveni tapansa mukaan päivän
mittaan. Löysimme multaisesta ympäristöstä useita vaaleita lehtokotilon kuoria.
Ne muistuttivat aamusumun väriä. Saavutimme välittömästi konsensuksen ja
päätimme, että kuoret edustavat aamusumua par excellence. Ystävän kuume alkoi
nousta, emmekä ehtineet kerätä kaikkia kuoria.
Freiburgin lähiympäristöstä keräämämme tietynväriset
roskat/esineet/kasvinosat voivat kuvittaa tiettyä luonnonilmiötä: sateenkaarta,
aamusumua, syreeninkukintoa, lehtivihreää. Ne myös saattavat ilmentää pysyvämpiä,
arkkitehtonisia elementtejä, kuten Zähringenin Bürgerhaus, tai väliaikaiseen
peittämiseen tarkoitettuja synteettisiä materiaaleja, kuten koirankakkapussi
tai Bürgerhausin väliaikainen vihreä kattopressu. Yhdessä nämä edellä mainitut
löydökset pyrkivät rakentamaan maisemamaalauksen, jossa yhdistyy sekä vanitas
että Stilleben. Videon kohdassa 16:30 kuvassa sisätilassa näkyy pystyyn
kuivunut, liikkumaton kukkakimppu, kun taas ikkunalasin ulkopuolella tuuli
ruoskii keväisen puuston lehvästöä. Kontrasti näiden kahden kuvan välillä ei
voisi enää paljon suurempi olla.
Joissakin lähes yliluonnollisissa sieluntiloissa ihmisen silmien alla
avautuva näkymä paljastaa elämän koko syvyyden - oli näkymä kuinka
arkipäiväinen tahansa. Siitä tulee elämän syvyyden symboli.(2)
Victor Hugokin kiinnitti huomionsa maisemaan vieraillessaan Freiburgissa ja
kävellessään kaupungin metsäisillä rinteillä. Hugo kirjoittaa vuonna 1841:
En edennyt ylös torniin. Korkea mäki, lähes vuoren veroinen, joka
tapauksessa tornia paljon korkeampi katselee Freiburgin yli idänpuolella.
Päätin siis kiivetä mäelle tornin sijaan, ja vaivannäköni palkittiinkin
ruhtinaallisesti mahtavalla näkymällä kaupunkiin sekä Dreisamin laaksoon.
Kaupungin keskustassa jalkojeni alla makasi synkkä katedraali ylevine
torneineen, jota ympäröi erikoislaatuiset, kirjavanvärisesti laatoitetut
harjakattoiset talot, ja siellä täällä niiden seassa joitain neliönmuotoisia
torneja, jotka olivat joskus kuuluneet vanhan linnoituksen muuriin, samalla
kaiken yli levittäytyvä suunnattoman kokoinen, vihreääkin vihreämpi tasanko, ja
puinen huippu vasemmalla, joka muistutti muodoltaan erään Venetsian
kauppatasavallan valtionpäämiehen hattua, sekä horisontissa satojen mailien
mittainen vuorijono.
Kun olin aikeissani laskeutua mäeltä alas, huomasin polun joka näyttäytyi
katoavan kahden piikkisuoran kiviseinämän väliin. Seurasin polkua lyhyen
matkan, ja yhtäkkiä huomasin katselevani, kuin ikkunan läpi, täysin erilaista
laaksoa. Olisi voinut luulla yhtäkkiä siirtyneensä tuhansien mailien päähän.
Tämä oli kapea, hämyinen, ylevien kukkuloiden ympäröimä yrmeä laakso, missä
näkyi vain satunnaisia rakennuksia puiden siimeksessä. Tiivis pilvimassa peitti
näiden kukkuloiden huiput; mutta pilvien alapuolelta, sekä kumpareiden
välisistä aukeista pystyin näkemään, kuin valtavan tornin ampuma-aukoista ulos
katsottaessa, palasia kirkkaan sinistä taivasta.(3)
Kevään etenemisen ikkunasta
seuraamisen lisäksi jalkauduimme sopivin väliajoin maisemaan etsimään värejä. Keräily
kiinnitti usein ohikulkijoiden huomion. Alussa keräsimme värejä
tienvarsiautomaateista saataviin kirkkaankeltaisiin koirankakkapusseihin. Se
oli tietenkin osaltaan omiaan lisäämään yleistä huvittuneisuutta
vastaantulijoissa. Vaihdoimme pian kakkapussit kestävämpään, ateljeesta
löytyneeseen Shanghain lentokentän paperikassiin, jota käytimme keräilyretkillä
residenssin päättymiseen asti. Keräilyn jatkuttua pidempään lakkasimme vähitellen
välittämästä ihmisten reaktioista, ja keskityimme täysin itse keräämiseen.
Tietynvärisiä roskia kerätessä ympäröivä todellisuus muuntautuu ikään kuin
jättimäiseksi sienimetsäksi. Ympäristön havaitseminen pelkistyi ja tarkentui
tietynvärisiin ja -kokoisiin, usein synteettisiin olioihin(4), yksi kriteeri
kun oli, että kerättävien olioiden tulisi säilyttää löytöhetken värinsä
mahdollisimman pitkään. Huomio tarkentui maisemassa liikuttaessa siis hyvin
rajatulle alueelle. Tämä teki käytännössä mahdottomaksi kokonaisvaltaisen,
psykofyysisen ympäristössä olemisen, joka, paradoksaalista kyllä, oli olioiden
keräämisen yhtenä lähtökohtana, samoin kuin uuteen ympäristöön tutustuminen ja aktiivinen
oleilu. Samankaltainen ilmiö tapahtuu niin ikään sienestyksessä. 'Tosissaan
sienestettäessä' metsästä muodostuu tasainen värialue, josta sienet erottuvat
hiukan erivärisinä. Ikään kuin metsänpohjaa katsoisi läpi lämpökameran, joka
ilmoittaisi sienten luovuttavan hieman enemmän lämpöä kuin niitä ympäröivä maa
ja kasvillisuus. Todellisuudessa asia ei liene näin yksinkertainen (tai
helppo!), mutta jokainen sienestämiseen hurahtanut voi todistaa, että hetken
sienimetsään astumisen jälkeen alkaa löytää sieniä helpommin. Aistit virittyvät
hiljalleen tunnistamaan sienten muotoja ja värejä syksyisestä metsästä, joka jo
itsessään on äärettömän moninainen. Juuri moninaisuuden ohi katsominen luo ne
olennaiset raamit, joiden puitteissa sienestäminen on yleensäkään mahdollista: sienten
tausta on pakko sivuuttaa, jotta olennainen, sieni, piirtyisi selvärajaisena
esiin.
Kevätseurannan lähtökohtana
on ollut sarja elämyksellisiä havaintoja maisemasta ikkunan takaa. Kukin havaittu
väri on tällaisen kokemuksen jälkeen sitten nimetty erikseen. Vasta nimeämisen
tapahduttua esineitä on lähdetty keräämään sattumanvaraisten reittien varsilta
kaupungista ja sen lähialueilta. Materiaalit ovat poisheitettyjä tai muuten
vain lojumasta löydettyjä. Niiden elinkaari esineinä jäisi ehkä pientareella
lojuessaan lyhyeksi lukuun ottamatta muoveja, joiden täydellistä hajoamista
saisi odottaa. Nyt nämä objektit on kuitenkin kuivatettu, puhdistettu
irtaimesta maa-aineksesta ja kapseloitu vitriineihin suojaan kosteuden,
paahteen, liikenteen ja lämpötilavaihteluiden kulutukselta. Niiden
hajoamisprosessi luultavasti jatkuu, aikajänne on vain muuttunut dramaattisesti
hitaammaksi. Samaan tapaan muuttuu alkuperäinen mielikuva maiseman väreistä. Eräs
keskeinen pohdinta teoksessa on, että täydellistä vastaavuutta eri kielien ja
järjestelmien välille ei voi syntyä. Havainto saa kielen muodon, joka
käännetään takaisin visuaaliseksi säännöksi, joka ohjaa havaintoa esineisiin,
jotka kuitenkin elävät omaa elämäänsä. Ajassa tapahtuva muutos on olennainen
osa teoksen kokemista. Jo nyt Zähringer Bürgerhausin heleän vaaleanpunaiset
terälehdet ovat muuttuneet vaaleanruskeiksi. Mielikuva väristä, jota vielä alkuvuonna
päivittäin katseli, on taittunut vuoden loppupuolella seepiaan.
(1) Bachelard, Gaston. Tilan poetiikka, s. 116–117.
(2) Baudelaire,
Charles. Curiosités esthetiques, s. 221.
(3) Hugo,
Victor. The Rhein vol. II, s. 96–97. Kirjoittajan
vapaa suomennos.
(4) http://fi.wikipedia.org/wiki/Olio_(filosofia)
